Nyt onkin sitten sattunut ja tapahtunut.
Lentokoneen peräaaukosta ulostuttuani totesin Euroopan keskiön ilmapiirin olevan kylmä ja sateinen. Otin cabin lähimpään matkatoimistoon ja pyysin matkan jonnekin muualle.
Kiinan helmi Peking kuullosti sillä hetkellä ihan rokkaavalta vaihtoehdolta ja Malev luotettavalta lentoyhtiöltä. Otin uuden cabin takaisin kentälle, jossa taksikuski nerokkaasti poistui paikalta kassieni kanssa.
Kyrpä otsassa pukkasin itseni kentän bisukka loungeen ja otin vahingon takaisin GT:n muodossa. Kuuden tunnin kiskomisen jälkeen kuulin itseäni kuulutettavan ja arvasin Malevin odottelevan minua.
Join ”toisen” GT:n loppuun ja lähdin kohti geittiä. Tiesin, ettei mitään todellista kiirettä ollut, koska kyllä ne ainakin kaksi kertaa kuuluttaa. Olinhan kuitenkin ”duunireissulla” ja tärkeä business class –matkustaja.
Itse lennosta ei ole kerrottavaa sen enempää jälkipolville kuin telcoystävillekään, sen verran hyvät GT-tumut olin kerinnyt tinttaamaan.
Pekingiin päästyäni hurautin shuttlebussilla Hiltoniin, jossa executive-huone ja business centerin häppäri odottivat kamelimiestä.
Koska kyseessä oli kuitenkin viikon reissu, piti keksiä joku naseva selitys sille, ettei meitsiä näkyisi toimistolla ihan hetkeen. Pitäisköhän munkin sanoa managementille, että muksut on kipeenä, kun se näyttää niin hyvin menevän läpi kolleegoillakin.
Könärifrendit olivat osanneet kertoa, että Pekingistä saa mitä vaan, joten innolla odotin, että saan vaihtokalsarit hankittua.
Pikainen pyrähdys Silk Marketille ja kassit olivat jälleen tavaraa pullollaan. Rättihelvetissä kalsarihintoja tinkiessäni tapasin kaksi hehkeää saksatarta, Andrean ja Ursulan. Hetken kuluttuani tajusin ajautuneeni saksattarien vanavedessä jonnekin 88km päähän Pekingin humusta. Oltiin ilmeisesti menty sinne katsomaan jotakin aitaa? Tässä siitä kuva.
Lentokoneen peräaaukosta ulostuttuani totesin Euroopan keskiön ilmapiirin olevan kylmä ja sateinen. Otin cabin lähimpään matkatoimistoon ja pyysin matkan jonnekin muualle.
Kiinan helmi Peking kuullosti sillä hetkellä ihan rokkaavalta vaihtoehdolta ja Malev luotettavalta lentoyhtiöltä. Otin uuden cabin takaisin kentälle, jossa taksikuski nerokkaasti poistui paikalta kassieni kanssa.
Kyrpä otsassa pukkasin itseni kentän bisukka loungeen ja otin vahingon takaisin GT:n muodossa. Kuuden tunnin kiskomisen jälkeen kuulin itseäni kuulutettavan ja arvasin Malevin odottelevan minua.
Join ”toisen” GT:n loppuun ja lähdin kohti geittiä. Tiesin, ettei mitään todellista kiirettä ollut, koska kyllä ne ainakin kaksi kertaa kuuluttaa. Olinhan kuitenkin ”duunireissulla” ja tärkeä business class –matkustaja.
Itse lennosta ei ole kerrottavaa sen enempää jälkipolville kuin telcoystävillekään, sen verran hyvät GT-tumut olin kerinnyt tinttaamaan.
Pekingiin päästyäni hurautin shuttlebussilla Hiltoniin, jossa executive-huone ja business centerin häppäri odottivat kamelimiestä.
Koska kyseessä oli kuitenkin viikon reissu, piti keksiä joku naseva selitys sille, ettei meitsiä näkyisi toimistolla ihan hetkeen. Pitäisköhän munkin sanoa managementille, että muksut on kipeenä, kun se näyttää niin hyvin menevän läpi kolleegoillakin.
Könärifrendit olivat osanneet kertoa, että Pekingistä saa mitä vaan, joten innolla odotin, että saan vaihtokalsarit hankittua.
Pikainen pyrähdys Silk Marketille ja kassit olivat jälleen tavaraa pullollaan. Rättihelvetissä kalsarihintoja tinkiessäni tapasin kaksi hehkeää saksatarta, Andrean ja Ursulan. Hetken kuluttuani tajusin ajautuneeni saksattarien vanavedessä jonnekin 88km päähän Pekingin humusta. Oltiin ilmeisesti menty sinne katsomaan jotakin aitaa? Tässä siitä kuva.
Aidasta viis, mutta eläinrakkaana äijänä ilahduin suuresti tavatessani pieniä pupusia sekä mikä parasta: kamelin!
Sitäpaitsi nyt kun kerran täällä ollaan, ei tarvitse olla omituisiin aikoihin hereillä vaan telcot japanilaisten kanssa sujuvat ihan normaalien virka-aikojen puitteissa. Päätän tämän kertaisen raportin seuraavaan ihmetykseen.
Gary Oldman on nähtävästi ihan svidun keisari täällä, sillä on omat vessat joka paikassa:
