Muistoja

Leenan rohtuneiden huulien kosketus oli piikikkyydessään kiihottava. Ehdotin hänelle, että hän riisuisi. Ja ruoskisi kameliani rintaliiveillään. Hänen katseensa kertoi ettei olisi vielä valmis siihen. "Mutta sehän on vain pumpulitäytettä ja kangasta", sanoin. En halunnut enää odottaa. Hetken empimisen jälkeen Leena riisui rintaliivinsä paljastaen valkeat rintansa.

Ensimmäinen sipaisu oli niin vaimea, että minun oli naurettava. "Anna mennä. Lujempaa. Ei sitä voi sattua", rohkaisin Leenaa. Seuraavassa sivalluksessa alkoi olla jo riemukasta aggressiota. Kolmannen läsähdyksen osuessa kamelin takapuoleen olin menettää malttini. Tässä naisessa piilee paljon pimeyttä. Pimeyttä jossa tunnen itseni kotoisaksi. Ehkä liiankin kotoisaksi.

Tartuin kirjahyllyssä toimintaa odottavaan kärpäslätkääni ja läsäytin sen kamelini takapuoleen. Nukke tippui pöydältä lattialle. Leena ei näyttänyt huomaavan tätä, vaan jatkoi riehakkaasti rintaliiveillä ruoskimista. Ensimmäinen isku suhahti ilmassa, mutta toinen osui paljaaseen rintakehääni. "Voi anteeksi!", Leena huudahti.

"Ei se mitään muru. Itse asiassa, pidin tuosta. Lyö minua uudestaan. Mutta tällä kertaa selkään." Rintaliivien ensimmäisten kuitujen iskeytyessä selkääni pudotin kärpäslätkän kädestäni lattialle. En halunnut avata sulkeutuneita silmiäni. Annoin Leenan sivaltaa kerta toisensa jälkeen. Joka kerralla, kun rintaliivien metallinen lukko iskeytyi ihooni, tunsin laskeutuvani syvemmälle pimeyteeni. Olin löytänyt labyrintistani uuden kerroksen.

En tiedä kuinka kauan tätä oli jatkunut, mutta vavahduin hereille Leenan läähättäessä vieressäni. Hänen otsalleen oli noussut hikikarpaloiden kostea mätäs. "En jaksa enää". Tähän ei tarvittu sanoja. Otin Leenan kuumottavan pään käsieni väliin. Tiesin, että halusin maistaa häntä. Nuolin iholle heränneet suolaiset pisarat. Imin niiti pitkään itseeni sisälle.

Emme koskaan rakastelleet. Siihen ei ollut aihetta. Leenan ei tarvinnut kuin riisua rintansa paljaaksi, niin olin jo rappusieni ensimmäisillä askelmilla. Valmiina laskeutumaan yhä alemmaksi. Olin sokeutunut nautinnosta ja silti näin kaiken niin selkeästi. Vielä tänäänkin muistellessani yhteisiä iltojamme nousee suolaisen hien maku kielelleni.

Katselen kameliani ja olen taas valmis tarttumaan kärpäslätkääni. Yksinäinen ilta, mutta minulla on kaikki.

Huomenna on telco japanilaisten kanssa. Se nostattaa minussa jo nyt halun paeta todellisuutta oman pimeyteni valoon.